Puhu vaan

Viimeisillä viikoilla on tuntunut aika raskaalta elämä täällä Irlannissa työn tuomien pikku-muutosten ja täällä olemisen mielekkyyden kanssa. Kuitenkin on yksi tapa, millä kaikki helpottuu huomattavasti. 

Aluksi pari viikkoa kului väsymyksen vallassa ja nyt taas pari kipeytyneen jalan kanssa. Eikä oikein muutenkaan tämä työ enää maistunut. Ajattelin, kuinka kurjaa tämä täällä oleminen onkaan. Sisälleni kasautui niin suuri määrä murheita vain, siitä mistä minun pitäisi löytää ne onnen palaset. Tuntui, että tämä homma on niin nähty.

Mutta sitten kävi se, mitä minun pitäisi oppia tekemään useammin.

Pystyin puhumaan ääneen siitä, että kaikki ei ehkä tunnu niin mukavalta. Se helpotuksen määrä, kun ne yksikseen ajatellut murheet tulivat julki. Sain sanottua ehkä kyynelten säestämänä sen, mutta silti helpotuksen määrää ei voi kuvailla. Onneksi myös muiden ymmärrys tunteisiini olivat ymmärtäväisiä.

Itselleni suurin ongelma ääneen puhumisessa on se, että tunnollisuus muita kohtaan on niin suuri. Ajattelen mielummin, että en halua vaivata omilla murheilla muita olemalla hiljaa niistä. Ja sen myötä sisäinen paha olo vain kasvaa. Voin sanoa, että minulla on mennyt täällä liikaa aikaa siihen, että murehdin muka omaa saamattomuutta ja sitä, etten tykkää tehdä asioita. 

Siis ajatukseni syksyllä tänne tullessahan oli se, että joo minähän opin englannin kielen ihan yhtäkkiä, tutustun suureen määrään uusiin ihmisiin ja matkailen avoimin mielin. Mutta täytyy sanoa, että melkein viidestä kuukaudesta täällä olemisesta olen ainakin puolet ajasta laskenut viikkoja siihen, kun palaan kotiin. Olen kyllä tavannut joitakin uusia ihmisiä ja käyttänyt englantia, mutta liian vähäinen omasta mielestäni. Jotenkin haluaisin mieluummin tutustua enemmin paikallisiin ihmisiin, mutta se on au pairille kyllä todella haastavaa.

Mutta osan murheiden hartioilta poistumisen myötä, jotenkin tuntuu olo paljon elävämmältä. Ja tein täällä päätöksen, että palaan kotiin jo kesän alussa saapuessani pääsykokeisiin. En tiedä pystynkö muuttumaan yhtään rohkeammaksi kielen käytön tain sosiaalisten suhteiden kannalta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että pystyn nauttimaan tulevista kolmesta kuukaudesta täällä enemmin. Tiedossa on todella mukavia juttuja, joten haluan nauttia niistä mahdollisimman paljon.

Joten oikeasti ihmiset puhukaa, jos on mieli maassa. Kyllä ihmiset kuuntelee ja ymmärtää, vaikka se tuntuisi haastavalta. Joku sanoisi tässä vaiheessa tuon olevan klisee, mutta ei elämä ja puhuminen todellakaan ole kliseitä. Se ihmisten pitäisi ymmärtää, mikään ei ole kliseistä.

Inkeri 

ps. Hei, minulle saa laittaa postaus-ideoita, jos teillä on joitakin juttuja, joista haluaisitte minun kirjoittavan. Halauksia :)