Kylmän Kukkia - Botanic Garden Belfast

Ihan lempikohteeni Belfastissa oli Botanic Garden eli suomeksi siis Belfastin kasvihuone. Kyseinen kasvihuone sijaitsee Belfastin yliopiston vieressä. Myös Ulster-museo on  ihan vieressä saman puiston sisällä. Vaikka olenhan tuollaisia kasveja nähnyt ennenkin, niin silti tuolla oli todella kotoistaa olla. Olisin voinut jäädä, vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta piti suunnata jo seuraavaan kohteeseen.

Inkeri

Tuuliset Tienoot - Belfast

Viikonlopuksi matkasin au pair-kaverini kanssa Belfastiin pienelle kaupunkimatkalle. Kaupunki oli juuri sopivan kokoinen viikonloppureissukohteeksi.

Belfastin pääkadut tulivat tutuiksi ja oleellisimmat kohteet kuten Titanicin syntypaikka, Belfastin kaupungin alo sekä Ulster museo tuli kierrettyä. Ja eihän matka olisi ollut mitään ilman todella hyvää ruokaa tai shoppailua. Belfastin keskustasta kyllä löytyy todella hyvät kauppavalikoimat sekä myös pienempiä putiikkeja, joissa kannattaa pistäytyä. Mielestäni myös monessa paikassa palvelu oli tosi iloista ja hyvää.

Pidin myös siitä, kuinka vuoret ympäröivät Belfastin aluetta.

Sää oli kyllä suoraan sanottuna aika rasittava. En tiedä johtuuko se vuodenajasta vai merestä, mutta sää vaihtui tyyliin kymmenen minuutin välein kovasta tuulesta sekä sateesta tyyneen auringonpaisteeseen. Ja voin vannoa, että en ole koskaan kävellyt niin voimakkaassa tuulessa kuin tuolla. Mutta luulen siis, että Belfast on parempi kevät-syksykohde säiden kannalta.

Vaikka sää oli mitä oli, niin silti minulla oli todella jouluinen fiilis. Joululaulut soivat kaupoissa, jouluvalot loistivat pimeässä  sekä kaupungin talolla oli joulumarkkinat. Niin ja nähtiinhän me yhdessä ostoskeskuksessa pieni soittokunta sekä jonkun paikallisen palloilujoukkueen jäsenet laulamassa uimashortseissa joululauluja.

Itselleni Belfast ei ihan hirmuisesti eronnut esimerkiksi Dublinin kaduista, mutta jotain brittipiirteitäkin löytyi. Mutta silti punaiset postilaatikot sekä puntien käyttö toi halua matkustaa taas käymään Lontoossa sekä muualla Iso-Britanniassa. No, onhan minulla tuleva kevät aikaa.

Mutta siis onnistunut matka ja nyt voi alkaa odottamaan uusia!

Teen/tein myös lempikohteestani Belfastin matkalta ihan oman postauksen

Inkeri

Taivaanlaiva sekä Ketun silmät

Täällä Irlannissa ollessa itselleni on tullut joitain asioita, jotka saa huomioni aina kiinnittymään.

Ensimmäinen niistä on taivas. Jotenkin tuntuu, että taivas määrittää niin paljon päivän fiilistä. Aamuisin olevat lämpöisen keltaiset auringonnousut saavat oloni useimmiten erittäin elossa olevaksi, kun taas koko taivallinen harmaus on oletus sateesta. Täällä huomioin ehkä paremmin säätilat kuin Suomessa. Johtuen varmaankin siitä, että huoneessani on kattoikkunat sekä taloa ei ympäröi metsä. Taivas on oikeasti todella kiehtova taivaankappaleineen, sääilmiöineen sekä luontokappalein. Tämä saattaa kuulosta hassulta, mutta taivaan katselusta on tullut minulle tärkeää. Ja varsinkin iltaisin tai yöllä herätessäni taivaan ollessa pilvetön tähtien loistaessa, se tuntuu merkitykselliseltä. Ja on mielesäni niin käsittämätöntä, että minä täällä sekä sinä missä oletkin, näemme saman taivaan. Tuli myös tässä yksi ilta todella kotoisa olo, kun näin tutun Otavan taivaalla. Tämä siksi, koska kotona Suomessa Otava näkyy huoneenikkunasta iltaisin.

Toinenkin asia josta on muodostunut "bongailuharrastus", liittyy taivaalle, nimittäin lentokoneet. Dublinin lentokenttä on noin 20 kilometrin päästä asuinpaikaltani, mutta täältä silti näkee, kun lentokoneet nousevat tai laskeutuvat. En sinäänsä ihaile kyseistä kulkupeliä polttoaineenkulutuksen tai ulkokuoren takia, mutta onhan se tärkeä keksintö nykymaailmassa. 

Jotenkin on niin kiehtovaa ajatella, että mihinköhän juuri tuo kyseinen taivaalla liitävä kone onkaan menossa. Jotenkin lentokoneen lento taivaalla kuvaa itselleni lähtöä jostakin tai paluuta jonnekin. Usein myös iltaisin on niin kaunista katsella vilkkuvia pisteitä taivaalla, kun niillä on jokin tietty määränpää.

Ja lentokoneista puheenollen pidän todella paljon lentokentillä olevasta tunnelmasta, jos ei ole kiire tms. Rakastan sitä, kun on niin monen eri kansalaisuuden ympäröimänä. Ai, että siellä on niin ihanaa matkaan lähdön tunnelmaa. Voi kun odotan, pääseväni lentokentälle!

Viimeinen hassu juttu mihin olen ihastunut täällä, on kettukuosit. Olen hankkinut kettusukat, neulon kettulapasia ja olen maalaillut myös kettuja. Eihän kettu sinäänsä "aikusena" ole kovin kaunis eläin, mutta poikasena sekä kuvitettuna se on kyllä niin suloinen.

Hassuihin juttuihin sitä kiinnittää huomiota ja vielä näin tarkasti. No tällaista tänään. 

Inkeri

Musiikki on Voimaa

Tässä postuksessa en pahemmin kirjoita Irlannista mitään, mutta kannattaa lukea, jos edes vähän kiinnostaa tällaisen minunlaisen laulelijan omat musiikilliset ajatukset tältä 2015 vuoden pohjalta.

Minulle vuosi 2015 on ollut musiikin vuosi. Olen tehnyt ja kokenut monenlaisia musiikkijuttuja näiden kuukausien aikana.

Minullahan oli pitkään unelmissani haave, että pääsisin jollekin konservatoriolle opiskelemaan musiikkia, mutta se haave romuttui teoreettisiin oppeihin. Ei siinä, että en koskaan oppisi niitä, mutta teoriassa en koe olevan järkevää käyttää aikaa sellaiseen, jonka käyttötarkoitusta en kunnolla tiedä. Okei, kyllä minä olen joidenkin helppojen teoriajuttujen kautta tajunnutkin jotain, mutta kaikki ne yhteenlaskettuna ovat minulle liian monimutkainen yhtälö. Niin ja olinhan myös hieman laiska treenaamaan teknillisesti.

Ja niin voihan sitä musiikkia tehdä ihan fiiliksellä sekä päästä esiintymään, jos on hyvä porukka, biisejä sekä tahtoa.

Ainahan musiikillisesti tuntuu olevan parannettavan varaa, mutta ainakin itseni kohdalla luottamalla itseensä pääsee aika hirmuisen pitkälle. Esimerkiksi tiedän, etten aina ole parhaimmillani jossain biisissä laulullisesti, mutta pyrin poistamaan sen esiintyessäni olemalla täysillä mukava siinä touhussa, mitä teen. Ja oman kykyni musiikillisesta heittäytymisestä esiintyessä olen saanut todella paljon positiivista palautetta.
Itselläni on vain välillä liian suuri kynnys pyytää muita soittelemaan kanssani, vaikka suurin osa tuntemistani soitto- sekä laulutaitoisita henkilöistä ovat yleensä todella avoimella mielellä tulossa kaikenlaisiin musiikkijuttuihin.

Tajusin myös alkuvuodesta Pimeys-bändi kautta, että hei suomalainen musiikki ei ole oikeastaan yhtään hassumpaa. Löysin ja olen löytänyt vuoden aikana ihan hirmuisesti uusia kotimaisia huippubändejä sekä -muusikoita. Mitä enemmin olen kuunnellut suomalaista musiikkia, olen tajunnut kuinka kaunis sekä tärkeä Suomen kieli itselleni musiikin kautta onkaan. Tuntuu myös siltä, että olisin kuunnellut vain koko vuoden ajan suomenkielistä musiikkia. Harmillista kyllä, myös täällä Irlannnissa.

Olen myös käynyt vuoden aikana ennätyksellisen monella live-keikalla. Mielestäni mikään ei voita sellaisia live-esityksiä, kun vähän liikaa ihmisiä on ahtautunut pienen lavan eteen hoilaamaan kaikkia biisejä yhdessä lavalla olevan bändin kanssa. Se tuntuu niin yhdistävältä, niin kuin kuuluisi johonkin suurempaankin yhteisöön. Itse myös kuuntelen aika paljon ehkä massasta poikkeavaa musiikkia, joten keikoille joille suuntaan, on aina yleensä "tilaa liialta fanimanialta". Vuoden parhaimmat keikat joilla kävin, olivat juhannuksena Tampeereen Valtteri-felstivaaleilla esiintyneiden hullun enegisien Tiisun sekä (OHO ulkomainen esiintyjä) New Yorkin metrotunneleista lähtöisen Too Many Zooz:in keikat. Ja tietysti Pimeyskin pitää mainita, niin viimeisen keikka ennen Irlantiin tuloa Lahdessa. Siellä oli niin kotoisa sekä yhteisöllinen olo, jonka syynä paljolti varmaan oli se, että puolet bändin jäsenistä ovat kotoisin Lahdesta.

Mielestäni on myös ollut todella ihanaa, kun keikan jälkeen on vain voinut mennä juttelemaan muusikoille ihan rennosti. Kannattaa pienempiä tai vähän suositumpienkin artistien keikoilla käydä jututtamassa muusikkoja. Ei ne pure tai sitten minulla on vain käynyt hyvä tuuri..

Musiikillisesti ehkä merkittävintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut kohdallani on se, että olen uskaltanut esittää sekä jakaa omia kappaleitani. Eihän ne ehkä laadultaan ole kummoisia tällaisen kitaraa vain rämpyttelevän tai pianoa pimputtelevan kätösin. Jotenkin se on ollut kuitenkin vain niin ihana huomata, että kyllä minunkin sisällä asuu sellainen pieni lauluntekijä. Ja se, että edes yrittää tehdä jotain oman mielensä parantamiseksi, on kyllä antoisaa. Ja no tietysti onhan se mieletöntä, jos joku muukin pitää aikaansaannoksista, niikuin yleensäkin.

Mutta eihän se aina todellakaan  ole helppoa kirjoitella lyriikoita tai sävellellä melodioita. Se on vain niin outoa, kun joskus kappale syntyy kättä vähän heilauttaen ja toisinaan ei kannata edes yrittää. Mutta se mikä saa minut tekemään biisejä on varmaan liian yksinkertainen. On vain niin paljon asioita, jotka ovat helpompi laulaa kuin sanoa. Vaikka Youtubeen lataamani kappaleet ovat onnentäyteisiä sekä unelmoivia, on minulla niitä suomalaista melankoliaakin sisältäviäkin tekstejä. Ja onhan musiikin ylipäätänsä onnistuessaan todella voimauttavaa.

Mutta mitä haluaisinkaan musiikillisesti tulevaisuudelta? 

No aika paljon.. Vaikka tällä hetkellä täällä Irlannissa en saa pidettyä omaa musiikillista osaamista ihan parhaana mahdollisena, pyrin aina mahdollisuuden tullen laulelemaan ja soittelemaan. Kun palaan takaisin Suomeen, toivon pääseväni jossain vaiheessa laulu- sekä soittotunneille jonnekin. Haluan edelleen jatkaa omien kappaleiden tekemistä sekä myös muiden kanssa tehtävä yhteistyö kiinnostaisi. Unelmoin myös siitä, että voisin perustaa(vink vink-vaan) bändin, jonka kanssa voisi tehdä omaa musiikkia. Tai ylipäätään saisin soitella mukavan porukan kanssa, nauttien siitä, mikä on meille kaikille lähellä sydäntä. Haluaisin myös tutustua enemmin musiikkialan osaajiin ja heidän tarinoihinsa musiikkinsa takana. Niin ja kyllä minä vielä salaa unelmoin sellaisesta musiikillisesta koulusta, johon voisin mennä kehittymään musiikillisesti välittämättä täydellisestä teoriaosaamisesta. Sellaisesta paikasta, jossa voisi olla oma luova itsensä juuri niillä taidoilla, jotka omaan.

Toivon todella, että musiikki kulkisi aina vierelläni tilanteissa kuin tilanteissakin.

Huh! Tulipa kirjoitettua massapostaus. Pisteet niille, jotka jaksoivat kahlata ajatuksenvirtani lävitse.

Inkeri

tunteet meitä pyörittää

Minulla ei ole tapahtunut viime aikoina mitään kovin erikoista. Välillä tuntuu, että haluaisin kotiin Suomeen näkemään sen marraskuisen alastoman pimeyden. Kuitenkin kommunikoidessa muiden kanssa täällä ja viestintävälineillä, kaikki tuntuu olevan hyvin. Niin kuin onkin.

En tiedä, miksi välillä on nauttia tästä hienosta mahdollisuudesta, joka minulle on annettu. Pyrin todella ajattelemaan positiivisesti ja päivän hyviä tapahtumia, mutta jotenkin liian usein jokin kääntää hetkessä elämisen kaipuuseen. Jotenkin liian usein mikään ei tunnu miltään ja odotan tulevaa Kaipaan välillä niin paljon asioita Suomesta, että olisin melkein valmis palaamaan saman tien. Toisinaan nautin siitä, että voin mennä lähikahvilaan täällä vapaa-aikana lukemaan, jota en harrastanut Suomessa (kannattaa muuten mennä yksikseen kahvilaan tekemään jotain. Se rauhoittaa kummasti). 

Kävin viime perjantaina katsomassa elokuvan Brooklyn. Elokuva kertoo irlantilaisesta tytöstä, joka muuttaa 50-luvun alussa USA:an Brooklyniin etsimään omaa polkua elämälleen.

Jotenkin pystyin samaistumaan elokuvan päähenkilön tilanteeseen. Se oli samankaltainen kuin minun tuloni tänne Irlantiin. Uusi maa, uudet ihmiset ja ihan uusi elämä.

Elokuva ei juonellisesti ollut kovin yllättävä, mutta silti se sai minut nauramaan sekä liikuttumaan. Kuvauksellisesti, lavasteellisesti sekä puvustuksesta pidin paljon. Erityisesti pääosaa näyttelevä nuori, luonnonkaunis Saoirse Ronan oli täydellinen valinta kyseiseen rooliin.

Täytyy myötää, että lasken päiviä joulukuuhun. Silloin pääsen hetkeksi aikaa käymään kotona. Mutta nyt pyrin nauttimaan olostani täällä.

Ja minulle saa lähettää viestejä. Vastaisin niihin ilomielin :)

Inkeri

Miksi näin?

Tästä on varmasti monet kirjoittanut samoin fiiliksin ja sanoin, mutta haluan silti itsekkin.

Aamulla herätessäni aloin tuttuun tapaan selailemaan sosiaalista mediaa. Näin paljon Eiffel-tornin ja peace-merkin yhdistelmiä. En tiennyt siinä vaiheessa tapahtunutta, mutta tiesin heti käyneen jotain todella vakavaa sekä surullista.

Lukiessani ensimmäisiä uutisia Pariisin terrori-iskuista tunsin sisälläni niin suurta tiedottomuutta sekä surullista ymmärtämättömyyttä. Miten joillakin on muka mahdollista tehdä niin kauheita tekoja? Sisälläni tunsin vihaa kohtaan sitä kaikkea pahaa, mikä saa ihmiset tekemään niin itsekkäitä sekä ajattelemattomia tekoja.

Pariisissa käyneenä jotenkin kyseiset tapahtumat tuntuvat niin lähellä olevilta. Mutta surullisinta tässä kuitenkin on se, että tällaista tapahtuu niin paljon muutenkin. Miksei me laiteta suruvalitteluita, kun esimerkiksi Lähi-Idässä tapahtuu kauheita asiota? Miksi niistä on tullut arkipäivää, joka ei merkitse mitään? Tässä maailmassa ei voi ennustaa mitään, koska joskus se pelätyin asia saattaa tulla omalle kohdalle. Tällaisten tapahtumien takia, ei pakolla uskalla pelon takia tehdä kaikkea, mitä turvallisessa maailmassa voisi.

Tuntuu niin surulliselta, että tässä meidän maailmassa on niin paljon pahaa. Mikä antaa sille syyn, että pitää tappaa muita läheisiä tai tuntemattomia, jos itsellä on niin paha olo? Se on sairasta. Tiedän, että tähän maailmaan, jossa elämme, on varmaan mahdotonta saada täydellistä rauhaa. Silti pohdin, miten me saataisiin yhdistettyä kaikki kansat yhtenäiseksi kansaksi? Pyrittäisiin ymmärtämään toisia hyvän tahtoisesti toisten erilaisuutta, kansalaisuutta, uskontoa, kiinnostuksen kohteita kunniottamalla. 

Liian kauhea aihe käsiteltäväksi järkevällä tekstillä. Haluan toivoa Pariisiin sekä kaikkialle maailmaan toivoa ja rauhaa koko sydämmestäni, joissa joudutaan tällä hetkellä elämään surun, pelon ja tiedottomuuden varjossa. #prayforworld

Inkeri

olen juuri sopiva tällaisena

Nykypäivänä median ja menestymisen takia monelle tulee paineita olla jotain erittäin merkittävää. Tein itse kesällä kyseisestä aiheesta kappaleen ja päätin nyt kirjoitella aiheesta enemmän tekstiä.

 "Muilla elämä on hallinnassa. On opiskelu- sekä työpaikka, suuret ja varmat suunnitelmat tulevaisuuteen. Muiden elämä pyörii parisuhteiden, tupareiden sekä liikunnan ympärillä. Ulkomaan matka on varattu parin kuukauden päähän ja huomenna uusi koiranpentu muuttaa taloon. Menestys tulevassa ammatissakin on taattu. Ihanaa tämä muiden elämä!

Mutta hei, entäs minä? Mitä minä teen viiden vuoden päästä? Silmät seisovat paikallaan kysymysmerkkeinä. Miten voin tietää tekemiseni noin monen vuoden päähän, kun en tiedä kunnolla edes tämän päivän ohjelmaa. Olenko jotenkin junan vaunusta tipahtanut vai miksi minun unelmat vaihtuvat joka päivä uuteen? Miten muut ovat saaneet niin menestyksekkäästi saaneet koottua ajatuksensa niin pitkälle? Pitäisiköhän olla erittäin huolissaan?"

Tuollaisia ajatuksia ainakin itse olen välillä kokenut, kun omat suunnitelmat vaihtuvat kuukausien odotuksen jälkeen johonkin tuntemattomaan. Muiden onni tuo kyllä välillä itse kullekin kateutta ja kasvattaa itseinhoa, kun ei saa niin sanotusti aikaiseksi mitään. Tuntuu kuin kaikki ne pienet huonot asiat kasaantuisivat harteille ja maailma olisi aivan pimeyden peitossa kaikelta. Mikään ei tunnu hyvältä, eikä todellakaan tee mieli tavata niitä menestyviä kavereita. Tuntuu kuin olisi aivan yksin.

Nykyään menestystä ja suuria sekä varmoja tulevaisuuden suunnitelmia tunnutaan pidettävän sellaisina itsestään selvyyksinä. Välillä otsikot uutisissa ja mediassa pyörivät niin paljon rahojen ja muiden arvostelun ympärillä, että on vaikea käsittää oikeiden asioiden merkitystä. Ja niille jotka eivät onnistu menestykkäästi oletetuin elein, muiden tekemiset sekä arvostelut tuovat oikeasti suuret paineet menestyä. Esimerkiksi se että koulupaikkaa ei saa ensimmäisellä kerralla tai toisellakaan kerralla tuntuu omasta mielestäni siltä, että muut pitävät sinua jotenkin huonompana. Vaikka opiskelupaikan vuodessa saa oikeasti aika todella pieni osa hakijoista. Ainakin ensimmäisillä kerroilla. Tai sitten jos se oma juttu ei ole vielä selvillä ja haluaa kokeilla monia eri asiota. Välillä silloikin tuntuu, että  ne menestyvät ihmiset eivät tajua sitä laajaa maailmaa, mitä pystyisi soveltamaan monin reitein.

Jotenkin on niin surullista, että media ja muiden arvostelu välillä määrittää liikaa sitä mitä meidän muka pitäisi tehdä omilla elämillä. Mutta onko se median kärjistämä ja tutuilla oleva menestykäs elämä kateuden arvoista?

Ei se oikeasti kyllä ole. Itse huomasin viime syksyn kadehtivani muita, koska heillä oli se tie minne suunnata. Joulun aikaan minulla oli kuitenkin niin paha henkinen olo, että päätin tehdä muutoksen siihen. Aloin nauttia pienistä asioista ja pyrin elämään positiivisesti. Ja voin sanoa, että se kyllä kannatti. Vaikka olen tuntenut viime syksyisiä tunteita aina aika ajoin, niin tiedän oman polkuni syntyvän askeleideni alle ajan myötä. Pitää vain uskoa itseensä ja siihen, että ei aina ota itseensä, jos media tai massa kulkeekin menestyksekkäästi jonnekin toiseen suuntaan.

Ja yksi asia, jossa en itse ole kauhean hyvä on se, että uskaltaa avata suunsa ja puhua. Kyllä ihmiset kuuntelevat ja olen varma, että jokaiselle ihmiselle löytyy sellainen samassa tilanteessa oleva henkilö.

Tänään tällaista, mikä ei kerro Irlannista sinäänsä ollenkaan, mutta tämä on se eri reitti, jonka kautta "saatan päästä kuuhun".  Minulla pyörii kyseisen aiheen ympärillä niin paljon ajatuksia, että toivon teidän löytävän sieltä sen punaisen langan.. Ja muutenkin oli aika helpottavaa kirjoittaa tällaista tekstiä, joka on aika iso juttu monen samassa tilanteessa kanssani olevan henkilön kanssa.

Inkeri

Menneitä - kuvia Dublinista

Tällä viikolla ei ole mitään kovin merkittävää tapahtunut, joten ajattelin julkaista kuvia Dublinista, joita otin yli viikko sitten.

Kuljeskelin muun muassa Phoenix parkin reunamilla ja Irish Museus of Modern art/Royal Hospital Kilmainhamin puistossa.

Alan jo aika hyvin tietää paikkoja Dublinissa, joten jos haluaa joitakin vinkkejä niin voin kyllä yrittää auttaa :)

Inkeri