Musiikki... se asia, joka on pelastanut monta päivääni. Tänään kuitenkin haluan avautua päiväkirjaani kirjoittamasta tekstistä, kuinka yksinäinen joskus musiikin kanssa olenkaan.
Minähän aina olen ollut melkein kaikessa mahdollisessa itsenäinen tallaaja, ja musiikki ei tee siinä periaatteessa poikkeusta, mikä on pitkälti ajateltuna vähän surullista.
Minulla on vuosien aikana ollut monia erityylisiä, taitavia sekä hyviä opettajia, mutta jotain tietämätöntä olen aina jäänyt kaipaamaan. Ei, en sano, etten olisi oppinut mitään tai pitänyt heistä tai opetuksesta. Jotenkin minulla oli aina todella yksinäinen olo tunneilla. Kyllä, minua välillä pelotti mennä soittotunneille, koska koin olevani epäonnistuja, jos en oppinutkaan jotain tai ei vain kiinnostunut harjoitella. Jotenkin en tuntenut tunneilla oloani sopivaksi. Joo tiedän, että musiikkia pitää treenata ja treenata, mutta ei rakastamansa asian pitäisi tuottaa niin paljoa yksinäisyyttä ja pelkoa. Osittain kyllä luulen sen johtuneen paljolti siitä, että sisälläni oli pieni kapinan henki liian samanlaisena muiden kanssa olemiseen.
Vaikka olen soittanut, harjoitellut sekä esiintynyt huikeiden musiikki-ihmisten kanssa vuosien aikana (etenkin lukioaikoina), en ole koskaan tuntenut riittäväni harjoitellessani todella taitavien soittajien kanssa. Olen kyllä harjoitellut parin soittajakaverin kanssa, joiden läsnäollessa pystyin treenaamaan melko vapautuneesti aina välillä.
Mutta aina harjoitukset ovet olleet itselleni pelottavampia tilanteita kuin esiintymiset. Esiintyessä olen vapautuneempi kuin koskaan. Silloin elän täysillä säteillen.
Minua kyllä harmittaa suuresti se, että tyydyn yksin tekemään musiikkia, koska se antaisi enemmän yhteisöllisesti. En halua pahemmin "mainostaa" itseäni musiikillisesti, koska omaan sellaisen luulon, että muut haluavat vain parhaat ja taitavimmat muusikot. Ei sitä vähän rytmitajuisesti kehnoa tai englannin liian suomalaisittain lausuvaa.
Haluan silti uskoa, että ehkä joku kaunis päivä kohtaan sen tai ne ihmiset, joiden kanssa musiikin tekeminen ja harjoitteleminen yhdessä tuntuu yhtä kotoisalta ja turvaisalta kuin esiintyminen.
Minun inspiraatio musiikillisesti ylipäätäänsä oli lähes puoli vuotta kadoksissa omaa musiikkia kohtaan täällä Irlannissa. Nyt viimeisimpinä viikkoina olen löytänyt taas sen kirjoitustyylin, johon luotin Suomessa. En malta odottaa, että pääsen kotiin soittamaan omilla soittimilla. Minulla on kyllä sinäänsä ikävä viime kevättä ja kesää. Silloin musiikki oli kaikki ja luovuuden vallassa syntyi paljon. Toivottavasti myös tulevassa
Inkeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti